Päivä 15. Kello vähää vaille kuusi illalla.
Kilpisjärvi
Warning! Tämä blogi sisältää aivan helevetisti kuvia.
Aamulla herättiin aikaseen ja jo noin puoli kymmenen olin odottamassa venettä joka veisi lähelle kolmen valtakunnan rajapyykkiä. Aamu oli viileä, lämpötila tuskin ylitti edes kymmentä astetta. Veneessä oli onneksi sentään lämmin. Yhden suunnan matka maksoi tosin niinkin paljon kuin 20 euroa, mutta suuremmitta suruitta sen maksoin. Kohteena oli ensimmäisessä kuvassa oikeassa laidassa oleva Malla tunturi, ihan huipulle tosi ei ollut tarkoitus kiivetä vaan merkittyä reittiä kävellä takaisin leirintäkeskukselle.
I'm ready! Vielä en tiennyt mitä ihmettä olin yrittämässä.
Keskimmäisenä näkyy Saana, sinne olisi päästävä.
Kolmen valtakunnan rajapyykki; tässä kohtaavat Suomi, Norja ja Ruotsi. Hej, Hejdå ja niin edelleen.
Pienen nyppylän huippu, tunne kun pääsi pois kitukasvuisten koivujen seasta upealle näkymälle, oli mahtava.
Ei muute ollu itikoita, tuuli kävi sen verran voimakkaana että ärsyttävät inisijätkin katosi.
Eteen tuli ongelma, tunturipuro. Yritin ainakin viisiminuuttia etsiä sopivaa ylityspaikkaa. Kivet näyttivät liukkailta, eikä hyppääminen tullut pieneen mieleen. Vaihtoehtoja oli kolme, hypätä ja murtaa vähintään nilkka, kastella kengät tai kävellä paljainvarpain läpi. Valitsin viimeisen. Kylmää oli, hyrrr. Jalkapohjani kylmyydestä päätti jotenkin krampata ja melkeimpä loppumatkan sitä joka askeleella särki, mutta yritin olla antamatta sen lannistaa.
Teitä on varoitettu!
Toinen vastaantullut este, vesiputous ja entistä suurempi tunturipuro. Piti kiivetä heiveröisiä kiviä pitkin puron yli, välillä peläten horjahtamista.
Taas jonkin paikan huipulla, jossa pidin pienen tauon. Tosin tunturipurosta ärsyyntynyt jalkani päätti taas alkaa vittuilemaan ja seuraavat pari-kolme-neljä kilometriä olivat suoranaista tuskaa.
PORO! tai kaks.
Kokoajan kuuli jonkin linnun sirkutusta ties mistä puskista, yksi uskaltautui silti hieman näytillekkin.
Viimeiset kaksi ja puoli kilometriä olivat tuskaa, täyttä tuskaa, olin väsynyt vihainen itselleni mutta samalla ylpeä itsestäni. Lonkkia särki ja jokainen askel tuntui kamalalta. Sitkeästi taivalsin eteenpäin, halusin vain autolle. Viimeinen kyltti oli että 0,5 km leirintäkeskukselle, ei vitussa ollut, tai ainakin matka tuntui ikuisuudelta. Se helpotus ja tunne kun pääsi autolle nostamaan jalat ylös. aaaaaah. Ja kuinka monta kilometriä taakse jäi? Seitsämäntoista ja puoli. Seitsämäntoista ja puoli vitunkilometriä. Anteeksi. Saattaa kuullostaa vähältä, mutta maasto ei tehnyt asiasta yhtään helpompaa, hirmuisia mäkiä, jatkuvaa kivikkoa, ylös, alas, sivulle... Nyt olen saunaan menon ansainnut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti